Uskovat – sukupuuttoon kuoleva laji?

Norjan suurimman sanomalehden, Aftenpostin artikkelista, saimme juuri lukea, että usko Jumalaan on hitaasti kuolemassa koko maassa. Kyselyä on tehty viimeisten 25 vuoden ajan ja se osoittaa, että yhä harvemmat nuoret uskovat Jumalaan ja sitä mukaan kun väestö vaihtuu, häviää usko Jumalaan.

Luonnolliseksi kysymykseksi nouseekin mihin ihminen uskoo Jumalan sijaan. Täytyyhän ihmisen johonkin uskoa. Oletan, että tänä valistuneena ja informaatiotäyteisenä aikana monet, suoraan sanottuna, uskovat ihmiseen. Silloin ihminen on siis omavarainen, eikä tarvitse suurempaa luomisvoimaa johon pitäytyä. Elämänlaatu ja mielekäs elämä saavutetaan itseään toteuttamalla, ja inhimilliset tarpeet tyydyttämällä.

Jos otan lähtökohdaksi minut ihmisenä, täytyy rehellisesti sanoa, etten löydä paljoa mihin uskoa. En löydä mitään ominaisuuksia, joiden varaan voisin rakentaa iankaikkisuutta. Totta kai maailma on täynnä ihmisiä, jotka omistavat parempia ominaisuuksia ja kykyjä. Ehkä nämä löytävät jotain omasta itsestään jonka varaan rakentaa, jotain, joka voisi tuottaa ikuista onnea, sitä mitä he toivovat? Täytyy sanoa, että epäilen suuresti!

Mistä tällainen kehitys johtuu? On ironista, että näiden vuosien aikana, joina kysely tehtiin, ovat useimmat norjan kirkot tehneet ahkerasti työtä, jotta heidän julistuksensa olisi "maistuvampaa" useimmille. Kun puhutaan Jumalasta, on hän poikkeuksetta vain armollinen, anteeksiantava voima. Tämä julistus kattaa kaikki ihmiset, myös ne, jotka avoimesti elävät täysin vastoin Jumalan sanaa – ja jotka myöskään eivät toivo asioiden muuttumista. Se Jumala, joka on kaiken synnin tuomari ja joka odottaa ihmiseltä kääntymistä, huonosta elämästään, tulee usein kevytmielisesti kuvattua "vanhan testamentin Jumalana".

Näin yhdistyvät uskovat ja ei-uskovat samaan mantraan: "Me olemme vain ihmisiä". Mitä jää jäljelle? Ei toden totta ole outoa, että uskovat vähenevät!

Missä on se Jumala, jota kutsutaan Ihmeeksi, hän, joka voi tehdä ihmeitä surkeimmissakin ihmisissä, nostaa heidät ylös synnistä ja antaa heille voimaa elää uutta elämää? Missä se Jumala, josta Paavali ja Siilas olivat niin innostuneita, että täyteen ääneen ylistivät häntä laulamalla – sen jälkeen kun he olivat tulleet ruoskituiksi ja heitetyiksi pimeimpään vankityrmään?

Tämä Jumala on yhä olemassa ja hän on sama eilen ja tänään. Hänen syvin kaipuunsa on osoittaa hyvyyttä jokaista ihmistä kohtaan. Niille, jotka eivät välitä oppia tuntemaan häntä, tulee hänestä vain teoria, teologinen tai filosofinen aihe. Niille taas, jotka elävässä uskossa ottavat hänet ja hänen sanansa vastaan, hän ilmoittaa ihanuutensa ja voimansa, jotta voisimme pelastua. Hän antaa heille kaiken, mitä he tarvitsevat voittaakseen synnin joka ikinen päivä. Näille ihmisille arkipäivä ei ole koskaan samanlainen kuin ennen. Tiedän sen, koska olen itse kokenut sen.

Tähän Jumalaan kannattaa uskoa!