Pitää kiinni uskosta silloinkin, kun elämä näyttää murenevan käsiin

Minun on pidettävä kiinni uskosta  

Tämä tarina kertoo minun elämästäni – nimenomaan uskostani. Se kertoo siitä, kuinka kerran puhuin uskossa siitä, minkälaiseksi elämäni muuttuisi. Ja kertomuksesta käy ilmi, että elämäni muuttui juuri sellaiseksi kuin olin sen etukäteen kuvannut. 

Uskon todistus  

Olin elämässäni tullut käännekohtaan. Niin kauan kuin muistan, olin kokenut, etten ollut riittävän hyvä kristitty, vaikka olin aina rakastanut Jumalaa hartaasti. Kun täytin 18, sain tilaisuuden muuttaa kauas pois kotoa. Koin fantastisen vuoden täynnä yhteyden tunnetta toisten uskovien kanssa, sellaisten, jotka rakastivat Jumalaa koko sydämestään. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Erityisesti se, kuinka he elivät, vaikutti minuun, ja tiesin, että sellaisen elämän minäkin halusin – onnellisen elämän levossa riippumatta siitä, minkälaisia olosuhteita elämä tarjoaa. 

Eräässä kokouksessa saimme kuulla Jumalan ajatuksista meitä kohtaan (Jer. 29:11). Meitä innostettiin tulemaan eteen ja puhumaan uskossa, profeetallisesti, siitä, minkälaiseksi elämämme muuttuisi tästä eteenpäin (Hes. 37:1-4). Vapisin, ja käteni hikosivat. Ajatus mennä eteen todistamaan pelotti minua. Samalla tunsin sisimmässäni, että todistamatta jättäminen merkitsee sitä, etten usko – ja miten minun silloin käy? Vapisevana menin sen tähden eteen todistamaan ja sanoin uskossa: ”Aion aina luottaa Jumalaan, mitä sitten kohtaankin elämässäni. Hän on muuttava elämäni, ja riippumatta siitä, mitä tapahtuu, aion pysyä elävän Jumalan seurakunnassa.”  

Ne olivat voimakkaita sanoja, mutta ne olivat Jumalan sanoja, jotka sain  juuri sillä hetkellä. Sentähden uskoin niihin. 

 Koeteltu usko  

Kohta sen jälkeen minun piti muuttaa toiseen kaupunkiin. Ei kestänyt kauan, kun vaikeat koetukset vyöryivät elämääni. Masennuin syvästi. Minulla oli hyvin vähän sosiaalista kanssakäymistä usean kuukauden ajan, ja lisäksi perheeni tilanne muuttui hyvin vaikeaksi. Koin paljon asioita, jotka tuntuivat tosi pahoilta. Mikään ei aikaa myöten tuntunut muuttuvan paremmaksi, ja elämäni oli täysin raunioina. Siinä tilanteessa, kun ”suuni oli painunut tomuun” koin pienen toivon kipinän (Valit. 3:29). Keskellä kaikkea tätä päätin uskoa. En kokenut itseäni voimakkaaksi, mutta rakastin Jumalaa niin paljon, että todella uskoin häneen, ja ”että kaikki yhdessä vaikutti parhaakseni (Room. 8:28). Vaikka tunsin itseni kurjaksi, tein sen tietoisen valinnan, että päätin uskoa, vaikka tuntuikin siltä, ettei toivoa ollut (Room. 4:18). 

Jonkin ajan kuluttua eräs ystäväni sai tietää tilanteestani ja otti yhteyttä auttaakseen minua. Eräässä kristillisessä kokouksessa, joihin meillä oli tapana osallistua, kuulin jotain, mikä kolahti minuun. Kokouksessa puhuttiin profeetallisesta hengestä ja siitä, miten mahtava se on. Sen jälkeen meitä kehotettiin todistamaan samassa hengessä. Samalla hetkellä muistin sen, mitä kerran todistin. Totesin, että Jumala oli täyttänyt silloisen profetiani, ja tiesin olevani pakotettu jälleen todistamaan. Uskoin täysin, että kaikki se, mitä olin käynyt läpi, oli osa Jumalan suunnitelmaa minun muuttumisekseni.  

Hän osoitti minulle yhä selkeämmin sen, etteivät ulkoiset olosuhteet merkinneet mitään niin kauan kun suhtaudun niihin oikein. Minun tuli voittaa omat ajatukseni siitä, millaista elämäni pitäisi olla, ja sen sijaan luottaa siihen, että Jumalan tahto elämäni suhteen oli täydellinen. Silloin voin oppia kiittämään kaikesta, rukoilemaan lakkaamatta, enkä valittamaan tai toivomaan parempia ulkoisia olosuhteita siinä uskossa, että ne tekisivät minusta onnellisemman. Kun uskon, vetoan hänen sanoihinsa, saan sellaisen elämän, jota kerran kaipasin. Elämän ilossa ja levossa – Kristuksen elämän. Tämän muutoksen hän sai minussa aikaan. Panin itseni alttiiksi ja puhuin jälleen kerran uskossa. 

”Koska meillä on sama uskon Henki, niin kuin on kirjoitettu: ’Minä uskon ja siksi puhun’, niin mekin uskomme ja sen tähden myös puhumme.’” 2. Kor. 4:13. 

 Elävä usko  

Tajusin, ettei uskominen välttämättä merkitse sitä, että koen oloni fantastiseksi. Usko on yksinkertaisesti päätös, johon tartutaan kiusauksen hetkellä. Päätös siitä, että uskon Jumalan sanaan omien kykyjen, tunteiden ja järjen sijaan. Se on toimintaa. Jotain, mikä johtaa minut lepoon ja rauhaan. Sillä ei ole mitään tekemistä hyvien tunteiden kanssa. Monta kertaa tunsin tuskaa, ja sieluni oli huolissaan (Ps. 6:3; Joh. 12:27). Olin murtunut ja pakotettu luottamaan Jumalan apuun täydellisesti. Meni pitkiä aikoja, etten kyennyt edes nukkumaan. Siitä huolimatta en koskaan lakannut uskomasta. Tulin voimakkaasti kiusatuksi epäilemään, mutta en antanut periksi. Kun tulin esimerkiksi kiusatuksi kadehtimaan, olemaan epätoivoinen tai valittamaan, huusin Jumalan puoleen saadakseni apua ajatusteni vangitsemiseksi, niin etteivät ne olisi saaneet päättää tulevaisuudestani. 

”Usko tulee siis kuulemisesta mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.” Room. 10:17  Alkaessani noudattaa Jumalan sanaa juuri niin kuin se oli kirjoitettu, huomasin, että pystyin jopa yksin ollessani puhumaan itselleni uskossa. En tarvitse vierelleni koko päivän ajaksi saarnaajaa kuullakseni Jumalan sanoja. Minulla on hänen sanansa Raamatussa. Voin siis toistaa hänen sanansa  itselleni ääneen, jolloin sydämeni täyttyy uskolla. 

Taisteluni epätoivoa, masennusta, kateutta, itsesääliä, toivottomuutta yms. vastaan ei ole lakannut sitten ensimmäisen todistukseni. Olen sen sijaan tajunnut, ettei mikään täällä maan päällä voi musertaa uskoani niin kauan kun käännän ajatukseni siihen, mikä on ylhäällä. 

Voimme voittaa kaiken Jeesuksen ja todistamamme sanan kautta (Ilm. 12:11). Olen itse kokenut sen olevan totta. Tästä lähtien haluan myös puhua itselleni uskossa elämän muista alueista. Erityisesti yksin ollessani, mutta myös ollessani yhdessä toisten kanssa.