Olenko valmis kuulemaan totuuden itsestäni?

Opettelen arvokasta tehtävää omien virheideni näkemisestä sen sijaan, että osoitan sormella jokaista lähimmäistäni.

”En tiedä, mitä teen Alexin kanssa, hän sekaantuu aina toisten asioihin”, sanon ystävättärelleni Sarahille. ”Luulisi hänen tajuavan, ettei hänen tulisi tehdä sitä. Luulisi sen olevan täysin ilmeistä.”

Sarah katselee minua läpitunkevasti kysyen, ”Etkö sinä tee juuri samoin nyt, kun puhut Alexista?”

Teenkö minä samoin?

Hänen vastauksensa saa minut pysähtymään. Ensimmäinen reaktioni on puolustautuminen. Minä en puutu hänen asioihinsa! Tai! Olen vain huolissani siitä, ettei Alex ymmärrä tekevänsä väärin. Eikö vain? Mutta nyt en yhtäkkiä olekaan enää niin varma.

"Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!” Matt. 7:1. On niin helppo nähdä, ettei Alexin pidä puuttua toisten asioihin. Mutta sen perusteella, mitä Sarah sanoi, tajuan yhtäkkiä, että ehkä minä käytän toisia menetelmiä, mutta perusmotiivini on sama. Tajuan, että minun on myös erittäin helppo reagoida ja käyttäytyä inhimillisen luontoni mukaan. Jos minä en edes näe sitä itsessäni, niin eikö ole johdonmukaista olettaa, ettei Alex myöskään näe sitä?

Pitääkö minun todella tehdä jotain asialle, ojentaa häntä, antaa hänen tietää, ettei se, mitä hän tekee, ole oikein? Vai pitäisikö minun mieluummin tutkia itseäni ja tunnistaa omat aikeeni? Minun on tutkittava sisintäni ja nähtävä, johtuuko se, mitä sanon, vain siitä, että ärsyynnyn? Johtuuko se siitä, miten se vaikuttaa minuun. Vai siitä, että luulen olevani parempi. Siitä, että hänen käyttäytymisensä on ärsyttävää. Kaikki perusteet ovat huonoja, elleivät ne synny rakkaudesta käsin.

”Tai kuinka voit sanoa veljellesi: ‘Anna minun ottaa roska silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi? Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, niin sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä.” Matt. 7:4-5.

Itseni tuomitseminen

Jos todella rakastan lähimmäistäni ja olen huolissani siitä, että hänen käytöksensä on vahingollista hänelle itselleen tai toisille, voin sanoa jotain rakkaudesta ja huolenpidosta käsin. Sellaiset sanat ja kehotukset vaikuttavat tavallisesti hyvää. Kuinka voin kuvitella, että sillä, mitä sanotaan ärtymyksestä ja ylpeydestä tai jostain muusta itsekkyydestä käsin, voisi olla hyvä vaikutus? Joka ainoassa tilanteessa minun on löydettävä oma syntini ja vietävä se puhdistustuleen (Hepr. 12:29). Kun se on puhdistettu tulessa, se on aitoa ja jumalallista, kuin koeteltu ja puhdistettu kulta (Sak. 13:9).

Kysymys on siitä, että minun on muutettava perspektiivini toisista itseeni. Annettava Jumalan valon valaista elämääni ja nähtävä se synti, jota hän osoittaa. Rakastettava totuutta itsestäni ja tunnustettava: Aivan oikein, sellainen minä olen; Jumala auttakoon minua tulemaan siitä vapaaksi. Siellä, missä näen ylpeyttä, voin ryhtyä taistelemaan sitä vastaan ja tulla nöyräksi. Siellä, missä olin katkera, voin tulla hyväksi ja ystävälliseksi, ja siellä, missä ennen tuomitsin, voin olla pitkämielinen ja rakastava.

Niinpä voin unohtaa sen, että välitän siitä, mitä Alex tekee. Voin kohdistaa ajatukseni Jeesukseen. Voin verrata omaa elämääni hänen elämäänsä niin, että näen työn, jota edelleen on tehtävä omassa elämässäni. Minun on oltava nöyrä ja tunnustettava se, mitä näen ja annettava Jumalan tehdä työtä minussa, niin että voin tulla hänen Poikansa kuvan kaltaiseksi (Room. 8:29). Olen jatkuva työkenttä, mutta se on työ, jota tulen jatkamaan elämäni loppuun asti.