Mitä uskolle tapahtuu, kun tragedia kohtaa?

Lydia ja Jouni olivat vähän yli kaksikymppisiä ja he olivat olleet vajaan vuoden naimisissa, kun heidän elämänsä käännettiin ylösalaisin ja heidän uskonsa Jumalaan asetettiin todelliseen koetukseen.

Oli täsmälleen avioliittomme ensimmäinen vuosipäivä, kun Jouni alkoi menettää tunnon varpaistaan. Asuimme sinä kesänä Suomessa, ja hän oli juuri saanut hyvän työpaikan nosturinkuljettajana. Siitä maksettiin hyvin; tarvitsimme rahaa, jotta voisimme rahoittaa opiskeluni viimeisen vuoden yliopistossa Englannissa.

Kävimme lääkärissä kolme kertaa, mutta tilanteen ei uskottu olevan vakava; luultiin, että ehkä vain joku hermo olisi puristuksissa. Menimme kuitenkin lääkäriin useita kertoja uudelleen, koska myös muita oireita alkoi ilmetä. Lopulta, noin kahden viikon kuluttua, Jouni pystyi tuskin kävelemään ilman apua, ja hänet lähetettiin kiireesti MR-tutkimukseen. Muistan, että lääkäri kutsui meidät sisään huoneeseensa. Hän selitti, että selästä oli löydetty kasvain. He eivät tienneet, oliko se hyvänlaatuinen vai pahanlaatuinen, niinpä meidän piti matkustaa sairaalaan toiseen kaupunkiin koepalan ottamista varten.

Kun tulimme Tampereen sairaalaan, lääkärit totesivat, että tilanne oli liian vakava koepalan ottamiseen. Yritykset syövän asteen tai laadun määrittämiseen voisivat johtaa sen leviämiseen edelleen. Leikkauksesta tulisi pitkä ja vaikea, eikä ollut mitään takeita, että Jouni selviäisi siitä, tai että hän pystyisi taas kävelemään.

Muistan, että istuimme yhdessä hiljaa pitkän aikaa. Oliko lääkäri todellakin sanonut sanan "syöpä"? Sitä sanaa ei koskaan toivoisi kuulevansa, ja kun sen kuulee, se ei kuulosta todelliselta.

Oliko Lääkäri todellakin sanonut sanan "syöpä"?

Mutta sitten tapahtui jotakin merkillistä. Oli kuin aika olisi pysähtynyt ja meidät olisi nostettu kaiken yläpuolelle. Saatoimme tuntea selvästi, että ystävät rukoilivat meidän puolestamme, ja meillä kahdella oli erityinen yhteys keskenämme.

«Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.»  (Matt. 18: 20). Tämän jakeen koimme henkilökohtaisesti. Kyyneliä vuodatettiin, mutta meillä oli lepo Jumalassa – lepo, jota ystävät rukoilivat sydämiimme. Saimme monia rohkaisevia viestejä. Luulen, että minuun teki suurimman vaikutuksen nähdä Jouni, kun häntä vietiin leikkaushuoneeseen täydellisessä levossa.

Pitkä toipumisprosessi

Leikkauksen jälkeen, kun päivät kuluivat ja Jounin toipumisprosessi alkoi, kohtasimme monia esteitä: uusi leikkaus, tällä kertaa sydämessä, tulehduksia. Tunsimme monella tapaa, että olimme käyneet läpi suuren taistelun, ja emme voineet uskoa, että olisi tulossa vielä lisää.

Monella tapaa tunsimme, että olimme käyneet läpi suuren taistelun, ja emme voineet uskoa, että olisi tulossa vielä lisää.

Muistan ajatelleeni: "Jumala ei anna meille enempää kuin voimme kestää, ja nyt olen tullut sille rajalle – nyt ei voi tulla pahempaa!" Mutta Jumalan täytyi todella saada minut tilanteeseen, missä jouduin etsimään häntä, ilman että luottaisin rajalliseen inhimilliseen voimaani. Silloin hän voisi aloittaa jotain aivan uutta minussa!

Oli monia asioita, mitä en ymmärtänyt, ja meille ihmisille on vaikeaa mennä eteenpäin, kun ei tiedä tarkasti, miksi asiat tapahtuvat tai, kun ei ole minkäänlaista suunnitelma. Uskossa eteenpäin meneminen tässä tilanteessa oli minulle kuin olisin antanut käteni Jumalalle ja sulkenut silmäni.

Uskossa eteenpäin meneminen tässä tilanteessa oli minulle kuin olisin antanut käteni Jumalalle ja sulkenut silmäni.

Monta kertaa tunsin, että en pystynyt jatkamaan ja oli vaikea luottaa Jumalaan, mutta sitten mieleeni muistui jae: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealle kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolelle ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolelle." Jes. 55: 7-8

Luottamus Jumalaan

Voin helposti kuvitella mielessäni, mitä Jumala haluaa osoitta minulle tietyssä tilanteessa ja kuinka hän tulee huolehtimaan siitä, että kaikki menee "hyvin", mutta hänen tiensä ja ajatuksensa ovat korkeammat kuin minun. En tiedä, kuinka hän haluaa käyttää minua tilanteessa, mutta voin olla levossa, tietäen että hänen suunnitelmansa on täydellinen.

Vähitellen opin ymmärtämään Jumalan ajatuksia omalla kohdallani ja näkemään, että kaikki on tekemisissa pelastukseni kanssa – iankaikkisuuteni kanssa. Minun täytyy suhtautua oikein, niin hän voi tehdä sen työn minussa.

Aluksi keskityimme vain siihen, että selviydyimme jotenkuten päivästä. Se ei ollut helppoa, mutta muistan, kun joku sanoi silloin: "Sinun täytyy kiinnittää katseesi Jeesukseen, muuten painut veden alle", ja niin päätimme tehdä selviytyäksemme jokaisesta päivästä.

Kun tulee erityisen pimeitä päiviä, ajattelen usein erästä jaetta 1. Sam. 7: 12: "Tähän asti Herra on auttanut meitä."  

Ainut vaihtoehto on luottaa täysin häneen.

Hän ei ole koskaan pettänyt meitä; kaikki mihin hän on meidät johtanut, siitä hän on myös johdattanut läpi. Ainut vaihtoehto on luottaa täysin häneen. Emme tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tällä hetkellä Jouni on halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Emme tiedä, pystyykö hän joskus vielä kävelemään, mutta tiedämme, että Jumala varjelee meitä, ja sen hän tekee niin, että kaikki vaikuttaa tosi parhaaksemme – iankaikkiseksi pelastukseksemme.