Minulle ON toivoa

«Minulla ei ollut mitään toivoa itseni suhteen; pystyin tuskin selviytymään päivästä ja tekemään velvollisuuteni neljän pienen lapsen äitinä. Minua vaivasivat vakavat toivottomuuden ja epätoivon ajatukset – ne olivat kuin paksu peite, joka tuli päälleni.»

Carol Pembleton, nyt 70-vuotias, puhuu taistelustaan ja tiestään ulos uusiutuvasta depressiosta. Hän koki monia vaikeita olosuhteita elämässään, ja vaikutti mahdottomalta muuttaa niitä tai ratkaista ne. Kun hän nyt muistelee sitä, hän näkee, että nämä tilanteet loivat hänen ruumiilleen ja mielelleen painetta.

«Tunsin itseni arvottomaksi ja ajattelin itsekseni: ‘Miksi  yrittää?' Kaikki näytti niin synkältä; tiesin tarvitsevani apua.»

Hän tiesi, että ruumis on Jumalan temppeli, ja hän halusi pitää huolta ruumiista, jonka Jumala oli hänelle antanut.

Ajanjaksona, jolloin elämä oli hyvin stressaavaa ja Carol tiesi tarvitsevansa apua, hän meni lääkäriin. Hän tiesi, että ruumis on Jumalan temppeli (1. Kor. 6:19-20), ja hän halusi pitää huiolta ruumiista, jonka Jumala oli hänelle antanut. Hän otti avun avoimesti vastaan, riippumatta siitä millä tavalla se tuli. Lääkäri kirjoitti reseptin lääkkeistä, joiden toivottiin auttavan, mutta joidenkin vakavien sivuoireiden takia reseptiä ei voitu uusia.

Hänen tunnetilansa meni ylös ja alas, riippuen ympärillä vallitsevista olosuhteista. Ja tätä jatkui vuosikausia.

Kun Carol oli jo lähes 60-vuotias, johti Jumala hänet yhteyteen kahden kristityn kanssa, jotka olivat kiinnostuneita hänen voinnistaan ja osoittivat huolenpitoa.

«Kun epätoivo ja toivottomuus tulivat taas pahempana kuin koskaan, kerroin heille tarpeestani ja masennus helpotti välittömästi. Tuntui kuin paino olisi nostettu pois ruumiistani, ja tunsin itseni vapaaksi! He antoivat minulle eri raamatunpaikkoja, joista voin pitää kiinni. Heillä oli toivoa minun puolestani, vaikka minulla itselläni ei ollut toivoa itseni puolesta.»

Jooel 3:10 auttoi häntä jatkuvasti: «… Sanokoon heikko: Minä olen sankari!»

Koska näillä ystävillä oli toivoa hänestä, se antoi hänelle turvallisuuden tunteen. «Kun masennus palasi takaisin, minun oli tapana mennä tapaamaan heitä, ja he jakoivat kanssani jakeita Raamatusta. Rukoilimme usein yhdessä, ja raskaat ajatukset helpottivat  ilman, että itse olisin paljonkaan tehnyt niiden eteen työtä.» Carol oli ihmeissään siitä, että tämä sai hänet suoriutumaan päivittäisistä askareista ja työstään sairaanhoitajana.

Sen avun kautta, jota hän sai näiltä vierailuilta, hän huomasi tarpeen itsekin taistella itsensä puolesta. Carol tunnustaa, että se rakkaus ja toivo, joita tämä pari osoitti häntä kohtaan, sai hänet uskomaan, että oli mahdollista tulla täysin pois masennuksesta, niin ettei se enää vaivaisi häntä koko loppu elämän aikana.

«Sain toivoa itseni puolesta lukemalla Raamattua ja uskomalla siihen.»

«… ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle.» (2. Kor. 10:5) Carol alkoi ymmärtää, että, että hänen tuli vastustaa toivottomia ajatuksia, jotka kuuluivat hänen masennukseensa. Hän voi aloittaa taistelun! Hän uskoi Jumalan sanaan ja uskoi, että Jumala antaisi hänelle voimia, vaikka hän ei tuntisi itseään vahvaksi! Hän alkoi ottamaan ajatuksia "vangiksi" – eli vastustamaan tietoisesti epätoivon ajatuksia.

Carol hymyilee lämpimästi, kun hän kertoo, kuinka erilaista hänen elämänsä on tänään. «Jos nykyistä elämääni veraa siihen, mitä se oli ennen, niillä ei ole mitään yhteistä. Tunteeni voivat mennä ylös ja alas tilantesta riippuen, mutta ne eivät enää ohjaa  minua.» Hän rakentaa nyt lujalle perustalle – hän on valinnut pitää kiinni Jumalan sanasta elämänohjeenaan.

Jos nykyistä elämääni veraa siihen, mitä se oli ennen, niillä ei ole mitään yhteistä.

Hän vertaa itseään kertomukseen Pietarin anopista (Matt. 8:14-15), joka parantui, kun Jeesus koski häneen, ja joka sitten nousi ja alkoi palvella toisia. Carol sanoo: «Tämän takia meidät parannetaan – noustaksemme ylös ja palvellaksemme samalla tavoin kuin meitä itseämme on palveltu.»

Carol on loistava esimerkki sellaisesta, joka kieltäytyi vaipumasta masennuksen toivottomuuteen, sen sijaan hän tunkeutui Jumalan luo ja löysi tien ulos tästä pimeydestä Hän sai avun elämäänsä, ja hän jakaa mielellään avun, joka on saatavana muillekin. Hän selittää sen tällä tavalla: «Samalla tavalla kuin olisi tyhmää olla tarttumatta pelastusrenkaaseen, jonka joku heittää sinulle, kun olet hukkumaisillasi, on myös tyhmää olla ottamatta hyötyä siitä avusta, jonka voimme saada Raamatusta. Tarvitaan tunnustus siitä, että tarvitsen apua.» Hän ei vain tarttunut pelastusrenkaaseen, vaan oppi myös uimaan!

«Olen valtavan kiitollinen Jumalan avusta elämässäni ja siitä tasapainosta, mitä se on tuonut minulle. Minulle ON toivoa.»