Me emme voi valita, miten Jumala tulee käyttämään meitä

Näky lähetystyöstä

Minulla on päiväkirja, jota pidin ollessani 17-18 -vuotias. Kirjassa on muistiinpanoja toiveistani ja unelmistani nuorena kristittynä. Se on tuotos, joka kuulostaa erittäin tunteelliselta, itseä tarkkailevalta ja hiukan suureelliselta.

Meillä oli juuri ollut vieraspuhuja koulun kristillisessä yhdistyksessä, ja tämä kertoi matkoistaan Afrikkaan, minne hän perusti lähetysasemia, piti pyhäkouluja ja käännytti syrjäseudun  asukkaita kristinuskoon. Hän oli karismaattinen puhuja, ja nuori sydämeni hakkasi ilosta ja jännityksestä kun ajattelin, että voisin mahdollisesti toimia Jumalan palvelijana jollain etäisellä syrjäseudulla. Sinä iltana kirjoitin pitkän ja omahyväisen koosteen hyvistä näkökohdistani ja lopetin seuraavasti: ”Haluan seurata näkyäni tulla lähetyssaarnaajaksi, kun koen, että Jumala kutsuu minua…”

Huolimatta kaikista hyvää tarkoittavista unelmistani, masennuin aika pian. Ymmärsin nopeasti, että omahyväiset näkemykseni evankelioimisesta tarvitsivat paljon enemmän syvyyttä kuin pelkästään hyviä aikomuksia. Tunsin hyvin Raamatun, (olin opiskellut uskontotiedettä lukiossa) – pystyin siteeraamaan synoptisia evankeliumeja ja pystyin selittämään Vanhan Testamentin suurten ja pienten profeettojen myöhemmin toteutuneet ennustukset. Kaikesta huolimatta olin voimaton, kun halusin lakata menettämästä malttiani, säälimästä itseäni, olemasta kuohuksissa ja luopua katkerista ajatuksista. Tiesin, että tällainen elämä ei ollut sitä, mitä luin Apostolien teoista ja muualta Uudesta testamentista. Huolimatta kaikesta omistamastani tiedosta tunsin itseni kurjaksi raukaksi, eikä minulle ollut lainkaan  selvää, mitä Jumala halusi minusta.

Se on käden ulottuvilla

Vaikka hengellisyyteni oli pinnallista ja kaikkitietävää, Jumala veti minua asteittain kohti läheisempää suhdetta häneen, mikä perustui siihen, että kuuntelin häntä ja nöyrryin. Kuitenkin vietin jonkin aikaa unelmissani; Saatoin ajatella useita rooleja omassa uskonyhteisössäni, joissa ajattelin voivani olla pätevä, ja joita halusin elää todeksi.

Asian ydin on siinä, että olin niin hidas ymmärtämään tätä: Kristuksen ruumis tarvitsee halukkaita työntekijöitä, mutta itse en voi vaikuttaa siihen, miten Jumala haluaa käyttää minua – en voi päättää olla käsi, kun Jumala tarvitsee minua jalkana. En voi olla hyödyksi, jos raadan olemalla sellainen, mikä Jumala ei ole halunnut minun olevan.

”Nyt Jumala on kuitenkin asettanut jokaisen näistä jäsenistä ruumiiseen niin kuin on tahtonut.” 1. Kor. 12:18.

Lopuksi ymmärsin, että lähetyskenttäni oli itse asiassa käden ulottuvilla. Vastuu lapsista nöyryytti minua, koska pian huomasin, kuinka nopeasti luontoni tuli esille. Mutta tärkeintä oli, että Jumalan minulle suunnittelema tie oli tarkoitettu muovaamaan minua – kohtaamani koetukset ja pettymykset ja kipu opettivat minua näkemään omaa elämääni ja Jumalan hyvyyttä.

Jumala on se, joka määrää

Jumala ei tarvitse ihmisiä, jotka voivat kuvitella itseään  lähetyssaarnaajiksi, evankelistoiksi tai opettajiksi. Nämä tehtävät kasvavat esiin elämästä, jonka Jumala itse on muokannut johonkin tarpeeseensa. Jumala vaatii, että elämme elämämme valossa, ja tuomitsemme itsemme ja vastustamme syntiä. Jos olemme tässä prosessissa, meistä tulee ainesta, jota hän voi käyttää – ei ennen.

Kun elämme tässä prosessissa, jossa tulemme murretuiksi, tapahtuu jotain ihmeellistä ilman että huomaamme sitä. Tulemme muokatuiksi johonkin hyödylliseen; meistä tulee hänen työkalujaan – halukkaita käyttöön, mutta yhtä halukkaita olemaan hiljaa hyllyllä, jos meitä ei juuri nyt tarvita.

Yksi asia on varmaa: Riippumatta siitä, mikä Jumalan tarkoitus on kohdallamme, kun kristittyinä tuomitsemme itsemme ja pidämme sydämemme puhtaana, niin olemme katkeamaton, mittaamaton voima hyvään Kristuksen ruumiissa, riippumatta siitä, mitä olemme.

”Levollinen sydän on ruumiille elämäksi…” Snl. 14:30.

Raamatunjakeet ovat pääsääntöisesti Raamattu Kansalle -käännöksestä