Lapseni ovat autisteja – miten se vaikuttaa elämääni

On hyvin haasteellista, kun perheeseen kuuluu viisi autistista lasta. Robilla ja hänen vaimollaan Marylla on kuitenkin lepo Jumalassa ja horjumaton usko häneen, joka kantaa heidän elämäänsä. Rob kertoo tässä tarinansa:

”Tyttäresi on autistinen.”

Muistan, kun istuin yhdessä vaimoni Maryn kanssa ja lamaannuin, kun psykologi kertoi neljä-vuotiaan tyttäremme diagnoosin.

Lääkäri ei lopettanut tähän, vaan jatkoi: ”Suosittelemme, että kaikki teidän lapsenne tutkitaan niin pian kuin mahdollista.”

Osoittautui, että hänen suosituksensa oli tarpeen. Seuraavien kuukausien aikana muutkin viidestä lapsestamme saivat diagnoosin autismi, yksi toisensa jälkeen.

Päivä, jolloin saimme tietää virallisen diagnoosin, että kaikilla lapsillamme on autismi, oli shokki, mutta myös tietyllä tavalla helpotus, sillä se oli vastaus koko joukkoon kysymyksiä, joita meillä oli lastemme kehityksen suhteen. Muistan istuneeni eräässä kahvilassa vaimoni kanssa ajatellen: ”Entä tästä eteenpäin? Kuinka selviämme tästä?” Tunsimme itsemme jonkin verran lamaantuneiksi, emmekä kyenneet sisäistämään, kuinka suunnattoman paljon tämä oikeastaan piti sisällään.

Älkää olko mistään huolissanne

Saatuamme diagnoosin emme alkuun oikein tienneet, kenen puoleen meidän tulisi kääntyä. Mahdollisuuksia avun saamiseen oli paljon, mutta näiden palvelujen saanti oli myös vaikeaa. Fil. 4:6:ssa on kirjoitettu: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoillen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon.”

Jumalaan luottaminen ei tarkoita passiivisena istumista ja ihmeen odottamista. On edelleen tehtävä työtä lasten parhaaksi; kolkuteltava ja katsottava, mikä ovi aukeaa, jne. Mutta se tarkoittaa sitä, että tämän voi tehdä tuntien sisäistä rauhaa siitä, että Jumalalla on kontrolli ja hän vastaa tarpeisiin oikeaan aikaan. Vaikein asia tässä on sisäisen rauhan saavuttaminen! Päästäksemme siihen, Jumalan oli tehtävä työtä meissä, ja meidän täytyi tietoisesti valita luottamus Jumalaan, kun tulimme kiusatuiksi murehtimaan.

Koimme, että ovet aukenivat oikeaan aikaan. Tiesimme, että monet rukoilivat puolestamme, ja Jumala kuulee nämä rukoukset – meidän tehtävämme oli oppia kärsivällisyyttä ja luottamaan Jumalaan, samalla kun tutkimme kaikki tarjolla olleet vaihtoehdot.

Suru ei ole itsesääliä

Kun tajusin, etteivät lapseni koskaan tulisi saamaan ”normaalia” elämää, koin valtavaa menetyksen tunnetta. Se ei ole samanlaista, kuin lapsen menettäminen, koska lapseni ovat elossa ja tyytyväisiä. Mutta he eivät koskaan tule kokemaan elämää samanikäistensä lailla. He kasvavat, ja minulla on ystäviä, joilla on samanikäisiä lapsia. Nämä tekevät retkiä, pitävät hauskaa jne. Lapseni eivät koskaan voi kokea sellaista. En usko, että se vaivaa heitä, mutta minulle se on kova pala.

Autismi ei katoa lasten kasvaessa. Se on elinikäinen tila, ja joskus koen tuskaa. Järjellä en voi ymmärtää, miksi Jumala valitsi tällaisen olosuhteen perheelleni. On kuitenkin kirjoitettu, ja tiedän kokemuksesta, että Jumala tekee niin, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa (Room. 8:28). Ajattelen joskus Vuorisaarnaa, jossa Jeesus puhuu miehestä, joka rakensi talonsa kalliolle (Matt. 7:24-25). Tuli sade, virrat tulvivat ja tuulet syöksyivät taloa vastaan, mutta se pysyi pystyssä. Perustani on vakaa usko Jumalan täydelliseen ohjaukseen, ja se pitää minut pystyssä elämän myrskyissä. Tiedän, etten pysyisi pystyssä, ellen uskoisi siihen.

On eri asia tuntea murhetta ja tuskaa kuin itsesääliä – näiden erottaminen toisistaan on tärkeä asia. Murhe ja tuska ovat erittäin tavallisia inhimillisiä tunteita, ja rakkaus johtaa usein niihin, kun näen, että ne, joita rakastan, kärsivät.

Itsesääli on kuitenkin jotain, millä on tekemistä vain itseni kanssa – se on itsekästä, itseriittoista ja valtavan kaukana siitä, mitä Paavali kirjoittaa rakkaudesta 1. Kor. 13:ssa. Eli, kun tunnen murhetta lapsistani, en voi antaa periksi itsesäälille. ”Vastustakaa Paholaista, niin hän pakenee luotanne.” Jaak. 4:7. Se koskee myös itsesääliä.

Olen monta kertaa tullut ja tulen edelleen kiusatuksi säälimään itseäni ja lapsiani. Ratkaisu siihen on sama, kuin kaikkiin muihinkin kiusauksiin: Käytän Mestarini sanoja, jotka ovat: itsensä kieltäminen joka päivä, ristinsä ottaminen ja hänen seuraamisensa (Luuk. 9:23).