Käytänkö kykyjäni toisten siunaamiseen vai tehdäkseni vaikutuksen?

Jotkut ovat saaneet  musiikillisen lahjakkuuden. Joillakin on hyvät puhujan lahjat. Joillakin on silmää ympärillä olevien ihmisten tarpeille. Ja toiset tuntevat ehkä, etteivät ole saaneet juurikaan mitään lahjoja.

Meitä ei ole luotu niin, että kaikilla olisi samat kyvyt, mutta meillä on sama mahdollisuus tehdä hyvää. On erilaisia tapoja, joilla voin käyttää nitä lahjoja, mitä olen saanut. Voin siunata toisia…tai sitten voin olla itsekäs ja tavoitetta kiitosta ja ihailua. Minun tulee tutkia itseäni: Mikä on motiivini ja päämääräni? Mitä sydämessäni on?

"Katso minua! Katso, mitä osaan tehdä!" Ehkä en sano sitä ääneen, mutta on pakko tunnustaa, että melko usein ajattelen niin. Silmäilen ympärilläni olevia ihmisiä, ja tarkkailen heidän reaktioitaan ja sitä, sanovatko he: "Olet tosi taitava siinä!" Mutta tunnustanko itselleni, kuinka paljon levottomuutta ja itsekkyyttä tästä aiheutuu? Jos luulen, että omat kykyni riittävät johtamaan minut iloon ja onnelliseen elämään, silloin olen kadottanut keskittymisen päämäärään.

Kykyjen käyttäminen Jumalalle

Miksi Jumala on uskonut minulle ne kyvyt, joita minulla on? Mitä hän haluaa minun tekevän niillä? Tähän löytyy vastaus Fil. 2:3:ssa: "…ettekä tee mitään itsekkyydestä tai turhan kunnian pyynnöstä, vaan että nöyryydessä pidätte toista parempana kuin itseänne." Voimme käyttää kykujämme Jumalan palvelukseen, ja osa siitä on toisten palvelemista – nöyryydessä toisten pitämistä parempana kuin itseä.

Nöyryys ei ole kovin suosittua nykyään. Ajanhenki opettaa meitä jo nuoresta pitäen korottamaan itseämme. Me opimme tätä julkiksilta ja urheilutähdiltä, jotka haluavat tehdä tiettäväksi, kuika taitavia he ovat. Annanko tämän vaikuttaa itsessäni, niin että odotan tai jopa vaadin kiitosta toisilta, kun olen tehnyt jotain hyvää? Paistattelu toisten ihailun kohteena voi vaikuttaa houkuttelevalta, mutta kulissien takana se elämä ja edut siitä, että elää ottaen kevytmielisesti vastaan kunnianosoituksia ja kunniaa, ovat silmänräpäyksessä poissa.

"Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne niin kuin Herralle eikä ihmisille, tietäen, että te saatte Herralta palkaksi perinnön, te palvelette Herraa Kristusta. Sillä se, joka tekee väärin, on saava takaisin, mitä on väärin tehnyt; ja henkilöön ei katsota." (Kol. 3:23-25)

Jos etsin kunniaa toisilta, en saa itselleni rauhaa. Sen sijaan tulen niin itsekkääksi, että kaikki ajatukseni lopulta koskevat itseäni: Kuinka toiset näkevät minut; mitä toiset sanovat minusta? jne. Tämä itsekkyys estää minua kasvamasta rakkaudessa Jumalaa ja toisia ihmisiä kohtaan. Mutta kuinka voin vapautua loputtomasta pakkomielteestä itseni suhteen, mikä usein estää osoittamasta aitoa rakkautta ja huolenpitoa toisia kohtaan?

Se on annettu minulle

"Sillä sen armon kautta, mikä minulle on annettu, minä sanon teille jokaiselle, ettei tule ajatella itsestänsä enempää kuin ajatella sopii…"  (Room. 12:3)

Kun pääni alkaa nousta ylpeydestä, minun tulee muistaa, että kaikki, mitä minulla on, on annettu minulle. Minun tulee myös muistaa, että maallisilla kyvyilläni ei ole mitään arvoa iankaikkisuudessa. Arvo,mikä kyvyistäni tulee, ei ole itse kyky. Uskonko kaikesta huolimatta, että minulla olisi parempi mahdollisuus päästä taivaaseen, jos olisin esimerkiksi taitavampi puhuja? Se, millä on todellista merkitystä, on rakkaus, jota osoitan toisille. Kykyjä, jotka Jumala on antanut minulle, olivatpa ne suuria tai pieniä, voidaan käyttää tähän tarkoitukseen.

Kuinka reagoisin, jos kaikki kykyni otettaisiin tänään pois? Jos loukkaisin jalkani niin etten enää kykenisi pelamaan, tai käteni katkeaisi, niin etten voisi soittaa instrumenttiani, millainen suhtautuminen silloin tulisi minusta esiin? Voisivatko toiset tuntea edelleen aitoa lämpöä ja rakkautta toiminnastani, vai tuntisivatko he katkeruuden?

Mikä minua motivoi?

"Olkoon mielenne siihen, mikä on ylhäällä, älköön siihen, mikä on maan päällä." (Kol. 3:2)

Minun tulee olla rehellinen, kun on kysymys siitä, kuinka käytän kykyjäni. Usein voin nähdä sen siitä, kuinka reagoin eri asioihin. Jos odotan, että toiset ylistävät minua, silloin olen keskittynyt maallisiin asioihin – etsin silloin omaa kunniaani ja tyydytystä. Tekemisistäni, joita motivoi itysekkyys, jää huono maku. Mutta jos todella käytän kykyjäni mahdollisuutena palvella Jumalaa ja siunata toisia, silloin voin saada aitoa, kestävää arvoa. On tärkeää, että olen aivan rehellinen itselleni tässä. Kykyjeni ei tule tulla kompastukseksi minulle.

Entä sitten, jos tunnen, että en ole saanut niin paljon kykyjä? Voin tulla kiusatuksi kateuteen, kun näen, että jotkut ystävistäni voivat tehdä yhtä ja toista ilman mitään vaikeutta. Minun pitää valvoa sydäntäni tässä. Jaak. 3:16:ssa on kirjoitettu: "Sillä, missä on kiivautta (norj.: kateutta) ja riitaisuutta, siellä on myös epäjärjestystä ja kaikenlaista pahaa menoa." Kateus johtaa riitaan. Ellen pysty iloitsemaan, kun näen toisten käyttävän lahjojaan siunaukseksi, niin silloin ylpeyteni ja kateuteni on esteenä.

"Palvelkaa toisianne Jumalan moninaisen armon hyvinä taloudenhoitajina sillä armolahjalla, jonka kukin on saanut." (1. Piet. 4:10-11) Jumala tunsi minut jo kauan ennen kuin hän loi maan, ja hän loi minut juuri sellaiseksi kuin olen ja hänellä on suunnitelma minun elämälleni. On tarkoitus, että käytän taitojani sellaisella tavalla, joka miellyttää Jumalaa eikä itseäni. Jos käytän taitojani oikein, ne voivat olla mahtava työkalu luoda ystävyyssuhteita ja siunata toisia ja rikastuttaa ympärilläni olevien ihmisten elämää.

Kun se aika tulee, että kohtaan luojani, silloin taitoni jäävät pois, mutta kuuliaisuus hänen lakejaan kohtaan ja sen tulokset tulevat säilymään iankaikkisena todistuksena. Sillä, kuinka palvelen Jumalaa, on merkitystä ja sillä, olenko hänelle otollinen ja mitä teen sillä, mitä olen saanut, kun palvelen häntä. Minun tulee elää elämääni Jumalan kunniaksi ja siinä tulee olla taivaallista sisältöä ja siunausta!