En voi kuulla ellen kuuntele

Tein jotain, mikä on epätavallista keski-ikäiselle naiselle Englannissa. Vietin viikonlopun mökissä yksinäisellä paikalla, kaukana erämaassa. En nähnyt ainuttakaan rakennusta enkä ihmistä, eikä minulla ollut nettiyhteyttä.

Minulla oli oikeastaan paljon tekemistä. Olin ottanut mukaan kirjani ja tietokoneeni voidakseni kirjoittaa paljon, koska minulla oli työlleni takaraja, joka lähestyi nopeasti, enkä ollut valmis. Se, mitä tarvitsin, uskoin, oli paikka, missä ei ollut lainkaan hälinää eikä ihmiskontakteja, niin että saisin vain työni päätökseen.

Olin ottanut myös Raamattuni mukaan; miten hienoa olisi istua ilta-auringossa ja selailla hiljalleen Raamattua ja mietiskellä Jumalan sanoja. Se olisi niin paljon rentouttavampaa kuin etsiä jakeita kännykästä. Mutta se, mitä tapahtui, oli minulle ilmestys, herätys sen suhteen, kuinka kiireiseksi olin antanut ajatuselämäni mennä.

Onko sinulla hätä?

Kun olin nuori äiti, olin epäilemättä varsin kiireinen. Perhe-elämän arki oli hektistä ja hätä, jota tunsin sisimmässäni, ajoi minut varaamaan muutaman minuutin aikaisin aamulla tai myöhään illalla lukeakseni muutaman jakeen Raamatusta – ne olivat elämänohjeeni ja antoivat minulle rohkeutta. Tullessani vanhemmaksi sain enemmän ymmärrystä elämästä, ja spontaanit reaktiot vaikeissa tilanteissa vähenivät. Tämä on itsessään hyvää; mutta jossain vaiheessa, kun olemme pätevämpiä, voimme joskus kadottaa hädän, joka ajoi meitä etsimään päivittäistä apua ja ohjausta.

Nyt minulla ei ole lapsia huolehdittavanani, kun herään aamuisin. Sen sijaan vastaan puhelimellani sähköposteihin, jotka odottavat pikaista vastausta ja tarkistan blogit, nettisivut, Instagramin, joihin kirjoitan. Tarkistan Twitterin. Tarkistan Linkedinin. Laadin listoja. Pyrin seuraamaan ja organisoimaan asioita ennen kuin nousen ylös sängystä. Käytän paljon aikaani tietokoneellani. Tutkin; Ajattelen. Minun on aina ajateltava paljon…

Hiljainen hetki

Istuin siis harjun kupeella mökkini vieressä, tuoksuvien köynnösruusujen ja kaprifolien katveessa ja maisemana laakson toisella puolella olevat harjut. Näin ohuet pilvet, jotka kiiruhtivat siniselle taivaalle ja aloin lukea Apostolien tekoja.

Luin Jeesuksen taivaaseen astumisesta, Pyhän Hengen vuodatuksesta, ja siitä kuinka Henki johti ja vahvisti alkuseurakuntaa, ja luin merkeistä ja ihmeistä. Koin uudelleen ihmetyksen tunteeni siitä, kuinka syvälle pystyin tunkeutumaan Jumalan sanaan, kunhan vain istun, luen ja kuuntelen, mitä hän haluaa minun oppivan siitä, mitä luen. Ei ollut kiire, ei tarvinnut vain pikaisesti löytää jotain jaetta saadakseni nopean vastauksen yhtäkkiä ilmenneeseen ongelmaan. Tajusin: Tarvitsen tämän ajan ajatellakseni ja viipyäkseni siinä. Minun täytyy ottaa aikaa itselleni voidakseni istua hiljaa ja avata sydämeni ja sanoa: ”Tässä olen kuunnellakseni…”

Ei ole pelkästään ”miellyttävää” voida istua ja ajatella. Olen hyödyllinen Kristuksen ruumiissa vain siinä määrin kuin kuulen ja tottelen Henkeä omassa elämässäni. Jotta voin kuulla Hengen äänen, minun on kuunneltava, todella kuunneltava saadakseni itselleni ilmestyksiä.

Kun Israelin vanhimmat vangitsivat Pietarin ja Johanneksen ja kuulustelivat heitä, he myönsivät, että ilmeinen ihme oli tapahtunut (Apt. 4). He tiesivät sen aivoillaan. Mutta he eivät olleet kuunnelleet sydämellään ja hengellään, koska heidän ainoa huolenaiheensa oli, kuinka he voisivat hyssytellä asian, niin ettei totuus siitä leviäisi edelleen ja uhkaisi heidän arvovaltaansa.

Olen siis tullut kotiin harjulla sijainneelta mökiltäni tuntien, kuinka tarpeellista on, että kiireisessä elämässäni on aikaa ajatella, varmistaa, että kuuntelen Henkeä omassa hengessäni. Etten ainoastaan täytä aivojani ”hyvillä jakeilla”, jotka ymmärrän älyllisesti, mutta jotka eivät tee syvää vaikutusta sydämeeni tai anna ilmestyksiä, jotka muuttavat elämäni.

”Huolehdi näistä kaikista ja elä niissä, jotta kaikki näkisivät edistymisesi.” 1. Tim. 4:15.