Tähän menee vain viisi sekuntia…

Avioliittomme alkuaikoina, odottaessamme ensimmäistä lastamme asuimme jumalaapelkäävän pariskunnan luona muutamien kuukausien ajan talomme ollessa remontissa. Tällä parilla ei ollut paljon rahaa ja heillä oli monta lasta. Lapset aiheuttivat paljon melua, heillä oli useampi lemmikki, ja lisäksi heillä oli usein vieraita.

Eräänä päivänä istuimme perheen äidin kanssa juomassa teetä ja syömässä kakkua olohuoneessa, jonka tapetit olivat haalistuneet ja huonekalut kuluneet, kun hän sanoi. "Me elämme kuin kuninkaat.."

Olin erittäin vaikuttunut tästä hänen näkökulmastaan. Sinä päivänä hän kertoi suuren salaisuuden: Kiitollisuus on sydämen ja mielen asenne, ei suinkaan ulkoisten olosuhteiden tuottama tuote. Asia on näin: kun harjoittelemme kiitollisuutta, se voi muuttaa elämämme muutamissa sekunneissa.

Todellako? Mutta kuinka?

Kiitollisuus päämääränä voi vaikuttaa hieman pinnalliselta jonkun mielestä. Näkisin kuitenkin, että kiitollisuuden tulisi olla perustana arkipäivilleni, ja sille on monta hyvää syytä.

Yksi syy on se, kuinka kiitollisuus vaikuttaa muihin ihmisiin. Jonkin aikaa sitten ystävämme oli meillä käymässä, ja olimme suunnitelleet hänelle hienon päivän. Ollakseni rehellinen, moni käytännön asia ei kuitenkaan mennyt kuten olimme suunnitelleet, ja kokemus olisi voinut olla paljon parempi. Ennen kuin kerkesin alkaa surra, sitä miten vieraamme ei saanut kokea päivää sellaisena kuin olimme suunnitelleet, hänen asenteensa otti johdon tilanteesta. Kaikki oli "täydellistä" – hän osoitti kiitollisuutta lähes kaikesta; hän nauroi, jos jokin meni pieleen, ja liikenteen seistessä paikallaan hän piti yllä  iloista keskustelua. Hänen kiitollisuutensa kohotti tunnelmaa, ja hän oli minulle esikuva siinä, miten paljon kiitollisuus vaikuttaa ympärillä oleviin, ja kuinka myönteisiä voimia kiitollisuudessa on.

Kiitollisuus muuttaa myös meitä. Eräänä ajanjaksona käytin Jumalan sanaa arvostellakseni mieheni tekoja tai sanoja, sen sijaan että olisin käyttänyt Jumalan sanaa tuomitakseni itseni. Joskus tämä johti syyttelyyn, muistan erityisesti yhden kerran, kun hän oli sanonut jotakin terävästi ja minä olin loukkaantunut. Menin ikkunalle, ja näin kun hän lähti pyöräilemään työpaikalleen. Yhtäkkiä ajattelin: Hän on oikeastaan hyvä mies. Silloin työnsin tietoisesti loukkaantuneisuuteni ajatuksistani, ja rukoilin hänen puolestaan, että hän pääsisi turvallisesti perille, ja että hän voisi kuulla Hengen äänen kaikessa mitä tekee. Ja että minä voisin tehdä oman osani, jotta kodissani olisi rauha.

Kun rukoilin hänen puolestaan, tulin koko ajan kiitollisemmaksi hänestä, ja oma loukkaantumiseni tuntui niin pikkumaiselta. Loukkaantuneisuuden vaihtuminen kiitollisuuteen vei vain viisi sekuntia, mutta se muutti ajattelutapani ja koko päiväni. Ja mikä tärkeintä, lopetin hänen tuomitsemisensa.

Mitä oikeastaan tapahtuu näiden ratkaisevien sekuntien aikana?

Samalla hetkellä, kun Jumala vetää verhon pois silmieni edestä, näen millainen todellisuudessa olen, ja alan haluta muutosta siihen mitä näen. Riippuen kaipuuni suuruudesta ja reaktiostani näiden sekuntien aikana, joko tartun tilaisuuteen muuttua Hengen voimalla, tai kävelen pois ikkunalta edelleen yhtä vakuuttuneena siitä, että mieheni on väärässä..

"Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niin kuin muuttaa Herra, joka on Henki." 2. Kor. 3:18.