Amyn «Isoäiti-ongelma»

"Oletko muistanut laittaa perunoihin suolaa?" Isoäiti tulee äänekkäästi keittiöön ja katsoo kattilaan. Amy hymyilee väkinäisesti ja nyökkää, mutta ärtymys kiehuu hänen sisällään. Miksi isoäiti ei voi antaa hänen olla rauhassa?

Oikeastaan Amyllä on hyvä suhde isoäitiin. Isoäiti tulee heille päivälliselle joka viikko, mikä on tosi mukava traditio. Mutta viime aikoina hän on Amyn mielestä kehittänyt aivan erityisen tavan ärsyttää. Tuntuu siltä, että hän ei pysty olemaan keittiön ulkopuolella, kun Amy valmistaa paivällistä.

Tämä on jo neljäs sunnuntai peräkkäin, kun isoäiti tarkastaa Amyn kattilan, "varmistaakseen, onko perunoihin laitettu suolaa". Tämä ärsyttää Amyä enemmän ja enemmän. Onko tämä mahdollista? Miksi hän ei vain voi odottaa keittiön ulkopuolella ja tyytyä siihen, mitä hänelle tarjoillaan?

Yllättävä ratkaisu

On taas sunnuntai. Ajatukset surraavat Amyn päässä. Mitä jos hän mainitsee perunat taas kerran? Jokin hänen sisällään kiehuu jo pelkästä ajatuksesta. Olisi niin paljon helpompaa, jos isoäiti olisi vähän erilainen, eikä sekaantuisi kaikkeen mahdolliseen. Mutta yht'äkkiä Amyn ajatuksiin nousee aivan uusi ajatus: Ehkä on jotain, mitä hän itse voi tehdä toisin?

Amy haluaa kovasti tulla paremmaksi ja kärsivällisemmäksi. Ehkäpä tässä on mahdollisuus juuri siihen? Mitä enemmän hän ajattelee sitä, sitä voimakkaammin hän tuntee, että se on oikein. Ja yht'äkkiä tilanne on kääntynyt päälaelleen.

«Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita.» Joh. 8:32

Vihdoinkin on jotain, mitä hän voi tehdä asialle! Hänen oma luontonsa kiusaa häntä ärsyyntymään. Hän rukoilee Jumalaa, ettei antasi periksi negatiivisille ajatuksille seuraavan kerran kun isoäiti tulee keittiöön. Amy pyytää Jumalaa täyttämään hänet kärsivällisyydellä ja hyvillä sanoilla, ja että ne voivat tulla vilpittömästä sydämestä.

Päivällinen on valmis ja on aika syödä. Isoäiti ei ole näyttäytynyt keittiössä ollenkaan koko päivänä, eikä hän mainitse suolaa eikä perunoita koko aikana. Jälkeenpäin hän kiittää ruuasta ja lähtee kotiin. Amy ihmettelee tilannetta ensin, mutta hän tuntee kuitenkin voittaneensa taistelun. Se oli riittävästi, että hän oli valmiina siihen.

Minä ärsyynnyn

Tämän kertomuksen kuulin monta vuotta sitten, mutta muistan sen kuin se olisi tapahtunut eilen. Se opetti minulle jotain valtavan tärkeää. Minun tulee muuttua. Minä olen se, joka ärsyyntyy. Juuri minussa on syntiä. Mutta sitten seuraa paras asia: minä voin muuttua!

Amy ymmärsi lopuksi, että ärtymys johtui hänestä itsestään eikä isoäidistä. Kun hän sai nähdä sen, hän tuomitsi itsensä, ja oli totuuden kanssa yhtä mieltä. Nyt hän sai ensimmäisen kerran mahdollisuuden tulla täysin vapaaksi siitä. Sama koskee minuakin.

««Te opitte tuntemaan totuuden ja totuus tekee teistä vapaita.» Joh. 8:32.

Minä teen jotain asialle

Kun aluksi tunnustan, että minussa on syntiä, (riippumatta siitä, kuinka epämiellyttävää se on), niin sitten voin tehdä asialle jotain. Se on itse asiassa suuri helpotus. Minun ei tarvitse enää odottaa ja toivoa, että toiset muuttuisivat – mitä ei ehkä koskaan tule tapahtumaan. Voin sen sijaan "ryhtyä tekemään työtä" itseni kanssa!

Kun saan nähdä oman syntini, on tärkeää, että en masennu. Toivottomuus ei ole Jumalasta (2. Tim. 1:7). Voin sen sijaan rukoilla Jumalalta apua ja toimintatarmoa, ja ryhtyä työhön itseni kanssa omaksi pelastuksekseni. Siksi hän osoittaa minulle synnin – että se raivattaisiin pois. Hävitetään. Silloin tulee tilaa jollekin muulle.

Mitä tästä seuraa? Niin, jonkin ajan kuluttua huomaan, että kiusaus toimia niin kuin aikaisemmin oli luonnollista, tulee pienemmäksi. Jumalan avulla alan saada yliotteen ärtymyksestä. Jotain aivan muuta tulee luonnolliseksi; reagointi hyvyydellä ja kärsivällisyydellä niissä tilanteissa, missä aikaisemmin tulin happamaksi. Ja hyvyys ja kärsivällisyys tulevat totisesta ja vilpittömästä sydämestä.

«…ja pukea yllenne uusi ihminen, joka on luotu sellaiseksi kuin Jumala tahtoo, elämään oikeuden ja totuuden mukaista, pyhää elämää.» Ef. 4:24.